Romantiikka, realismi ja varhainen modernismi

1800-luvun kirjallisuushistoriaa määrittelevät erityisesti kaksi merkitykseltään keskeistä ja maantieteellisesti laajaa tyylikautta, romantiikka ja realismi, vaikka romantiikan aika alkaa Saksassa varsinaisesti jo 1700-luvun loppupuolella ja jo 1800-luvun puolivälissä etenkin ranskalaisessa lyriikassa alkoivat kirjallisuuden muotoa ja sisältöä mullistavat modernistiset virtaukset. Romantiikka ja realismi ovat molemmat myös maailmankuvia eli yleisnimityksiä tavoista katsoa todellisuutta, ja molemmat ovat myös vahvoja vastakohtia edellisen tyylikauden ihanteille. Saksassa romantiikka puhkesi valistuksen rationaalisuuden ja klassismin ihanteiden - harmonian, sopivuuden ja sääntöjen noudattamisen - vastaisuutena. Romantiikkaa voi pitää myös voimakkaan poliittisena aatteena, sillä siihen liittyy olennaisesti nationalismi ja kansallisen heräämisen aika kielikysymyksineen, mikä näkyy esimerkiksi suomalaisessa kirjallisuudessa. Realismin poliittisuus oli vaikuttamista yhteiskuntaan ja sen epäkohtiin kirjallisuuden ja yleensä taiteen keinoin.

Romantiikan kirjallisuus korostaa aiheissaan sisäistä todellisuutta, tunteita, mielikuvituksellisuutta, yksilökeskeisyyttä, mystiikkaa ja eskapismia eli pakoa arkitodellisuudesta. Romantiikalle tyypilliset piirteet näkyvät hyvin esimerkiksi saksalaisen Johann Wolfgang Goethen kirjeromaanissa Nuoren Wertherin kärsimykset (1774), jossa naimisissa olevaan naiseen rakastunut ja tunteensa kirjeissä vuodattava päähenkilö päätyy itsemurhaan: yksilön voimakkaasti kokema maailmantuska ja vapaudenkaipuu, kaihoisan mutta lopulta tuhoavan rakkauden teema, luonnon rinnastuminen tunteisiin ja kohosteinen ylevää juhlava tyyli. Romantiikan ajan uusissa tai uudistetuissa kirjallisuuden lajeissa eli historiallisessa romaanissa (esim. skotlantilaisen sir Walter Scottin Ivanhoe, 1820), kauhukirjallisuudessa (esim. yhdysvaltalaisen Edgar Allan Poen novellit), taidesaduissa, (esim. Grimmin veljekset ja Hans Christian Anderssenin saduissa), seikkailuromaaneissa (esim. ranskalaisten Alexandre Dumas’n Kolmessa muskettisoturissa, 1844 - 1845 ja Victor Hugon Kurjat-romaanissa, 1862) tapahtumat sijoittuvat kauas arkitodellisuudesta.

Romantiikan ajan epiikan päähenkilöt ovat usein poikkeusyksilöitä, joille ihmismielen pimeä puoli ei ole vieras, kuten ajan merkittävimpien englantilaisten kirjailijoiden tuotannossa: Emily Brontën romaanissa Humiseva harju (1847), Emilyn siskon, Charlotte Brontën melodramaattisessa rakkaustarinassa Kotiopettajattaren romaani (1847) ja Mary Shelleyn kauhuromaanissa Frankenstein. Uusi Prometheus (1818). Ajan merkittävin naiskirjailija kuitenkin eittämättä on Jane Austin, jonka tunnetut romaanit, esim. Ylpeys ja ennakkoluulo (1813), kuvaavat sääty-yhteiskunnan muutoksia ja rakkautta perheiden, avioliittojen ja ihmissuhteiden näkökulmasta psykologisesti tarkkanäköisesti ja älykkään ironisesti.

Romantiikan tärkein kirjallisuuden laji on runous. Ajan tunnetuimpia runoilijoita ovat Goethen lisäksi saksalaiset Schiller, Novalis ja Heine englantilaiset William Wordsworth, Samuel Taylor Coleridge, William Blake, lordi Byron, John Keats ja Percy Shelley ja venäläinen Alexandr Pushkin. Erityisesti runouteen liittyy myös romantiikan kaudella syntynyt uusi, moderni taiteilijakuva, jossa taiteilija nähdään hyötyajattelusta vapaana luovana nerona.

Realismi syntyi vastareaktiona romantiikalle. Teollistuminen ja kaupungistuminen ja niiden tuomat epäkohdat, tieteiden kehitys ja kansainvälistyminen vaikuttivat realismin syntyyn. Näkyvää, materiaalista maailmaa ei voinut enää paeta taiteessakaan haavakuviin tai idealismiin. Luonnontieteille tyypillistä metodia, joissa faktoista päätellään lainalaisuuksia ja säännönmukaisuuksia, alettiin soveltaa myös yhteiskuntatieteissä ja taiteiden tutkimuksessa. Realistisessa kirjallisuudessa aiheet haettiin todellisuudesta ja arjesta ja niistä löytyvistä epäkohdista, esimerkiksi köyhyydestä tai työväestön ja naisen asemasta. Subjektiivisten tunteiden sijaan realismi korostaa objektiivista, tarkkaa ja yksityiskohtaista kuvausta, mikä näkyy pitkinä ja yksityiskohtaisina miljöön ja henkilöiden kuvausjaksoina proosassa ja näytelmissä yksityiskohtaisissa näyttämöohjeissa. Aika ja paikka ovat realismin kirjallisuudessa tärkeitä kiinnekohtia, jotka määrittävät yhteiskunnallisen aseman lisäksi kirjallisuuden henkilöiden luonnetta ja elämää. Yksilö on aikansa ja luokkansa kuva esimerkiksi ranskalaisen Honoré de Balzacin romaaneissa, kuten nousukkuutta kuvaavassa romaanissa Ukko Goriot (1835). 1800-luvun loppupuolella realismin äärimuodossa inhorealismiksikin kutsutussa naturalismissa näitä yhteiskunnallisia lainalaisuuksia kärjistettiin vielä äärimmilleen epäkohtien kuvaamisen lisäksi. Esimerkiksi Emile Zolan romaanissa Nana (1880) yksilön kohtalo määräytyy hänen yhteiskunnallisesta, sosiaalisesta ja biologisesta ympäristöstään eikä hän pysty irtautumaan niistä.

Tendenssimäisen, tiettyihin yhteiskunnan epäkohtiin pureutuvan kirjallisuuden lisäksi psykologinen realismi sai tilaa ja keskityttiin enenevässä määrin myös henkilöiden mieleen, kertojan eläytyminen henkilön ajatuspuheeseen eli vapaa epäsuora esitys yleistyi kerronnassa. Erityisesti kiinnostuttiin naisten tunne-elämän psykologisesta kuvauksesta. Esimerkiksi ranskalaisen Gustave Flaubertin aviorikoksesta kertova romaani Rouva Bovary (1857) herätti suurta pahennusta, koska kertoja ei tuomitse tai ota kantaa romaanin tapahtumiin, sillä romaani on kerrottu päähenkilön näkökulmasta. Ihmisen psykologinen monimuotoisuus ristiriitoineen ja moraalisine konflikteineen näkyy erityisen hyvin venäläisten realistien klassikoissa, Fjodor Dostojevskin omatuntoa ja syyllisyyttä tutkivassa romaanissa Rikos ja rangaistus (1867), Leo Tolstoin intohimoisesta rakkaudesta ja sen tuhosta kertovassa romaanissa Anna Karenina (1877) sekä Anton Tšehovin ajan muutosta ja ihmisen muutoksen vaikeutta kuvaavissa novelleissa ja näytelmissä.

Etenkin pohjoismaissa näytelmäkirjallisuus nosti näyttämölle eritysesti naisasiakysymykset, joita meille tunnetuimpana käsitteli Minna Canth niin fiktiivisessä teoksissaan kuin sanomalehdissäkin. Avio-ongelmia ja naisen asemaa tarkastelivat myös norjalainen Henrik Ibsen, joka esimerkiksi näytelmissään Nukkekoti (1879) ja Hedda Gabler (1890) kuvaa porvarillisen elämänvalheen ja itsepetoksen paljastumista, ja ruotsalainen August Strindberg näytelmissään Naimakauppoja (1886) ja Neiti Julie (1888).  

1800-luvun loppupuolella kirjallisuudessa alkoivat yleistyä erilaiset muodolliset ja sisällölliset uudistukset erityisesti uusien vertauskuvien avulla todellisuutta etsivän symbolismin ja rumuutta ja pessimismiä kaihtamattoman dekadenssin myötä. Symbolismin aloittajana pidetään ranskalaisen Charles Baudelairen runokokoelmaa Pahan kukkia (1857). Symbolismin ja dekadenssin suhtautuminen pahaan ja rumaan oli kuitenkin vailla realismille tyypillistä yhteiskunnallisuutta. Julistettiin, että taidetta tehdään vain taiteen vuoksi. Kirjallisuuden modernismi alkoi.